Soittopyynnön saatuani otin yhteyttä puolituttuun asiakkaaseen. Varsinaisen asian jälkeen selvisi, että hän oli hiljattain jäänyt leskeksi puolison poistuttua viereltä vaikean sairauden murtamana. Asiakas kertoi, että hänellä on jo pitkään ollut puolison sairauden ja kuoleman vuoksi raskasta.
”Kummallista, miten puhelin ei enää soi. Ne, jotka aiemmin soittelivat, lopettivat jostain syystä”, kertoi asiakas, kutsutaan häntä tässä vaikka Heikiksi. ”Kukaan ei juurikaan soita minulle. Onhan minulla lapsia lähellä, mutta ei heillekään aina viitsi näistä puhua ja heillä on omat työnsä ja asiansa. Onhan heistä tukea ja he auttavat, kun itse ei oikein jaksa aina kaikkea hoitaa. Välillä on niin raskasta, että on ollut pakko pyytää heidät luokseni. On niin outoa ja tyhjää, kun ei olekaan enää ketään vierellä. Ja on tämä syksykin – on kuin kaikki pysähtyisi”.
Puhumisen tarve
Heikki kertoi käyvänsä lenkillä metsässä, kun luonnossa oleilu tuntuu hieman helpottavan. Hän kertoi myös lähettävänsä joskus tekstiviestejä tutuille. ”Tekstiviesti ei kuitenkaan korvaa puhumista, mutta en oikein tohdi soittaa, koska tuntuu, että olisin vain häiriöksi”. Pappi oli sanonut, että sururyhmään seurakunnassa voisi liittyä ja saada vertaistukea. ”Nyt minä sitä puhumista juuri tarvitsisin”, Heikki tuumasi. Esittelin hänelle muitakin vaihtoehtoja, mistä keskusteluapua voisi saada ja hän lupasi harkita asiaa. Lupasin soittaa myöhemmin uudelleen.
Pohdimme, että mistä mahtaa johtua, etteivät ihmiset enää soitakaan. Heikki arveli syyksi sitä, että tapahtuma on ollut niin synkeä. ”Voisin puhua kuitenkin myös ihan niitä näitä, kunhan saisi jutella jonkun kanssa, eikä olla aina omien ajatustensa kanssa”, Heikki totesi. Itse arvelen, että ihmiset eivät tahdo löytää sopivia sanoja surevalle ja kainostelevat siksi yhteydenpitoa.
Myötätunto ja huomatuksi tuleminen auttaa surevaa
Surusta väitöskirjan tehnyt FT Mari Pulkkinen neuvoo ET-lehdessä 25.10.2018 julkaistussa artikkelissa, että on huomaavaista kohdata sureva ja kunnioittaa surua. Lohdutukseksi riittää se, että katsoo silmiin, laskee kenties käden olalle ja sanoo, että ”Kuulin, mitä on tapahtunut ja olen pahoillani”. Antaa surevan olla keskipisteenä, eikä ryhdy vertailemaan esimerkiksi omiin surukokemuksiinsa, ainakaan heti ensitapaamisella. Surevalle on hyvä viestiä, että hänellä on oikeus juuri sellaiseen suruun kuin mitä hän tuntee. Surulla ole määräaikaa eikä takarajaa. Todennäköisesti surun kokemus ei kokonaan poistukaan, vaan jää osaksi elämää.
Ihmiset voivat pelätä myös sanovansa jotain tyhmää ja voivat sivuuttaa surevan sen vuoksi. He voivat jättää hänet rauhaan tai kohdella kuin särkyvää esinettä. Surevan mielialaa voi kuulostella, mutta on hyvä muistaa, että sureva ihminen on sama kuin ennenkin. Häneen voi pitää yhteyttä, soittaa, kutsua kahville ja olla saatavilla kuten ennenkin. ”Tavallisista puheenaiheistakin voi jutella ja sillä tavalla pitää suhdetta yllä kuten aiemminkin”, vinkkaa Pulkkinen. Voinnin kysymistä sureva varmasti arvostaa.
Keskusteluapua on tarjolla
Surevalle voi tarjota tukea ja apua myös kertomalla verkostoista, joista keskustelu- ja muutakin apua tarjotaan. Melan Välitä Viljelijästä – projektityöntekijöiden maksuton apu on jo monelle tuttua ja lisäksi on esimerkiksi Maaseudun tukihenkilöt maakunnissa, seurakuntien sururyhmiä, erilaisia kriisipuhelimia, työterveyshuoltojen psykologeja jne. Yhteystietoja löytyy netistä tai vaikkapa soittamalla Melan asiamiehelle tai asiakaspalveluun.
Osoitetaan surevalle, että yksin ei tarvitse jäädä eikä yksin pärjätä.
Kommentit