Luopuja luopuu ja jatkaja jatkaa. Väki vaihtuu, mutta tila on ja pysyy. Perusasiaa. Näin asiat ovat aina olleet, sukupolvesta toiseen.
Vaan eivät välttämättä enää. Tila luovutetaan seuraavalle sukupolvelle yhä useammin niin, ettei jatkajan ole tarkoituskaan muuttaa asumaan tilalle. Jopa mallisopimuksissa saatetaan pitää lähtökohtana sitä, että tilan asuinkeskus jää luopujien omistukseen. Mallisopimus on vain lähtökohta, mutta tilanteen muuttumisesta kertoo paljon, jos mallia annetaan siihen suuntaan, että luopujat pidättävät asuinkeskuksen itsellään. Perinteistä syytinkisopimusta ei ole tainnut tulla vastaan enää vuosikausiin.
Miksi jatkajan pitää muuttaa? Mikä on riittävä etäisyys, että luopumistuen maksaminen voidaan aloittaa? Näitä meiltä kysytään. Tilannetta perustellaan sillä, että tila tulee kuitenkin hoidettua hyvin, etenkin kun luopujat jäävät asumaan tilalle ja voivat tarvittaessa auttaa jatkajaa – niin kuin voivatkin.
Käymme saman keskustelun – lähes samoin argumentein – aina uudelleen ja uudelleen. Ja mikä pahinta, meille ei riitä pelkkä kirjojen muuttaminen, vaan edellytämme ihan oikeaa muuttoa, jossa myös kimpsut ja kampsut liikkuvat. Asumisvaatimus koskee myös kasvinviljelytiloja, vaikka etäisyys niillä voi olla pitempi kuin karja- ja erikoistuotantotiloilla.
Luopumistuen näkökulmasta katsottuna asumisvaatimus on vain lain soveltamista. Jokainen tapaus on omansa, mutta ratkaisulinjat ovat vuosien varrella muotoutuneet. Asumisvaatimuksen voidaan katsoa joko täyttyvän tai sitten se ei täyty. Selkeää ja johdonmukaista.
Melassa nämä tilanteet näkyvät vain hakemuksina muiden joukossa, mutta mikä merkitys tällä on maaseudun elinvoimaisuuden kannalta? Mitä tapahtuu kyläyhteisölle, jos osa parhaassa työiässä olevasta väestöstä asuu muualla? Muutosta ei välttämättä huomaa heti, kun luopujat ovat vielä hyvässä kunnossa ja aikaa riittää, mutta kuka auraa tiet ja järjestää kesäjuhlia, kun voimat vähenevät.
Mielenkiintoinen ja vielä tässä vaiheessa edessäpäin oleva vaihe tulee olemaan se, kun aika jättää asuinkeskuksen itselleen pidättäneistä luopujista. Oliko tarkoitus, että tila pysyisi jakamattomana ja rakennukset siirtyisivät peltojen omistajalle? Vai oliko päinvastoin ajatuksena, että talo jäisi muille, kun jatkaja on saanut jo tilan pellot? Jos nämä kysymykset on voitu välttää tilakaupan yhteydessä, tulevat ne kuitenkin ennemmin tai myöhemmin vastaan.
P.S. Jatkajalle on säädetty asumisvelvollisuus, mutta samaan – ehkä parempaankin – lopputulokseen voitaisiin päästä, jos luopujalla olisi tilalta poismuuttovelvollisuus.
Hei Risto!
Itselleni asumisvelvollisuus on aina ollut aika kiperä asia. Ymmärrän jossain määrin sitä, että maaseutua halutaan pitää asutettuna- yhtenä pakkokeinona tähän sitten on sovellettu asumisvelvollisuutta.
Eikö kuitenkin ole niin, että maatalousyrittäjät ovat ihmisiä? Sellaisia, joilla on oikeus muuttaa mielensä ja lähteä esim. opiskelemaan? Miten voi olla, että meillä edes on olemassa järjestelmä, jossa aihettamisperuste ei toteudu? ts. Vanhempi sukupolvi kärsii jatkajan päätöksistä? Toisena tässä on mielestäni se, että pakotamme nuoria investoimaan maalla asumiseen. Tämä investointi (esim. uudisrakennus tai kunnostus) tulee vaihtoehtokustannuksella. Muuttotappioalueilla investoinnin tuotto jää miinusmerkkikseksi. ”Tavallinen” ihminen voi laskea talo-omaisuuden olevan ylimääräinen vakuus vanhempien päivien kanssa, mutta itselleen arvottoman talon rakentaja ei.
Aina voi sanoa, että allekirjoitit paperit, hyväksyit siis ehdot. Mutta ehdon rikkoja ei olekaan se, joka joutuu korvausvastuuseen. Maatalousyrittäjä ostaa itselleen epävakaan ja muutosalttiin ammatin, yleensä aika kovaan hintaan. Onko se niin kummallista, että jatkajia ei löydy? Parempaan kannattavuustilanteeseen asumisvelvollisuutta voi ehkä soveltaa, mutta tilalla työskentelemällä ei välttämättä elätä itseään tai ainakaan saavuta haluttua elintasoa. Onko maatilayrittäjyys vankila, jonka saavuttamiseksi pitää hyväksyä mitä vain?
Olet Meri perimmäisten kysymysten äärellä ja kommenttisi antaa eväitä syvällisempäänkin pohdintaan. Jätän itse pohtimatta esim. kysymyksen ”onko maatilayrittäjyys vankila, jonka saavuttamiseksi pitää hyväksyä mitä vain?”, mutta lukisin mielenkiinnolla, mitä ajatuksia esiin nostamasi kysymykset muissa herättävät.
Yhden väärinkäsityksen haluaisin oikaista. Luovutuksensaaja eli jatkaja sitoutuu asumaan viljelmällä tai sen läheisyydessä niin pitkään kuin luopujille maksetaan luopumistukea, aina kuitenkin vähintään viiden vuoden ajan. Jos hän ei noudata antamaansa sitoumusta, voidaan häneltä periä luopumistuen pääoma-arvo joko kokonaan tai osittain. Nimenomaan asumisvelvoitetta rikkonut jatkaja on se, johon mahdollinen seuraus kohdistuu. Vanhempi sukupolvi ei tällaisessa tilanteessa kärsi lainkaan, vaan luopumistuen maksaminen heille jatkuu ennallaan.
Kommenttia lukiessani en voinut kuitenkaan välttyä miettimästä aiheuttamisperiaatteen toteutumista koko järjestelmän tasolla. Vanhempi sukupolvi saa luopumistuen lisäksi hyvässä lykyssä kunnon kauppahinnan ja ennen kaikkea vapauden yrittäjävastuusta. Luopuja on saamapuolella, mutta jatkaja joutuu antamaan viljelyä ja asumista koskevat sitoumukset, jos mukana on myös luopumistuki. Lisäksi jatkaja joutuu maksamaan kauppahinnan, ottamaan useimmiten velkaa ja näiden lisäksi tulee vielä vastuu yrityksestä. Meneekö tämä tasan, kysyn minäkin?
Ymmärrän kyllä, millainen miina tämän asian pohtiminen voi aloittelevalle bloggarille olla, eikä minun pidä siihen miinaan Melan työntekijänä astua. Näin on eduskunta säätänyt ja tämän mukaisesti valvomme, että jatkajat noudattavat antamaansa sitoumusta myös asumisen osalta.