Olemme sisukasta kansaa. Sana sopii suomalaisuuteen. Me kaikki tiedämme, mitä tarkoittaa suomalainen sisu. Viimeisen vuoden aikana tuota sanaa on viljelty enemmän kuin aikoihin. Mutta miten sitä sisua sitten saa? Voiko sitä varastoida ja ottaa käyttöön, kun sitä eniten tarvitsee? Onko toisilla enemmän sisua kuin toisilla, voisiko sitä lainata kaverille? Voiko sisukas ihminen olla välillä heikko, tai näyttää heikkouttaan?
Filosofi Maija-Riitta Ollila kertoi Ylen Kutsuvieras -ohjelmassa, miten käsittämättömän urhoollista väkeä me olemme. Kuuntelen mielelläni Ollilaa, aina missä siihen on tilaisuus. Filosofissa on juurevuutta ja hän on ylpeä siitä. Maija-Riitta on kotoisin Mynämäestä pienestä kylästä. Hän kertoo oman urhoollisuutensa kumpuavan lapsuudesta, kun kaikkien perheenjäsenten piti ottaa vastuuta talon töistä.
– Neljätoistavuotiaana pystyin jo itsenäisesti heinänkorjuuseen, kun vanhemmat olivat lypsämässä, hän sanoo Ylen heinäkuun 2020 Kutsuvieras -ohjelmassa. Ollila on kertonut myös sen, miten ylpeä hän on taidostaan osata peruuttaa traktorin peräkärryn ladon oviaukosta sisälle.
Sisu palkitaan
Urhoollisuus, sisu, periksiantamattomuus. Kaikkiin liittyy kärsivällisyys. Mutta myös toivo siitä, että kun olen ollut tarpeeksi urhoollinen, tarpeeksi sisukas, enkä antanut periksi, se kaikki vielä palkitaan. Se ei mene hukkaan: työ yhteisen asian eteen, oma panos. Jotta usko parempaan huomiseen säilyy, täytyy ihmisellä olla kokemus siitä, että näin myös käy, ja että uurastuksella ja kärsivällisyydellä on joku päämäärä.
Ammatissa, jossa asiat tapahtuvat pitkällä aikajänteellä ja kaikkeen ei voi varautua, kuten vaikka säähän, kehittyy ehkä enemmän sisua. Opitaan ja kasvetaan siihen, että kun tämä vuosi koettelee, ehkä ensi vuonna saadaankin sitten parempi sato. Sekin taito voi parhaimmillaan kummuta lapsuudesta, kuten Ollilan lapsena tehdystä maatilan töistä: omalla lapsenkin panoksella heinätöissä tai navettatöissä on tarkoituksensa ja päämääränsä, joka sitten palkitaan aikanaan paitsi leivällä pöydässä, niin ennen muuta tunteena siitä, että omalla panoksella on merkitystä. Tänä aikana tätä tunnetaitoa kysytään enemmän kuin aikoihin.
Kurotetaan kohti hyvää
Joskus sisuvarastot tyhjenevät. Ei saa kiinni mistään, ja vaikka oli mielestään varautunut kaikkeen, kaikki meneekin ihan pieleen. Mitä silloin voi tehdä? Elämä ei aina kysy lupaa, kaikkeen ei voikaan varautua ja kykyä selviytyä on annettu toiselle enemmän kuin toisille. Avaimet kuitenkin ovat olemassa ihan kaikille. Maija-Riitta Ollilaa vapaasti lainatakseni: Silloin voi kurottaa. Ihminen kurottaa sitä kohti, mitä rakastaa. Täytyy vain miettiä tarkkaan, mitä rakastaa. Ja jos on saanut enemmän sisua perintönä kuin joku toinen, voi ja pitää antaa siitä rasiasta myös toisille.
Mikään tärkeä asia ei tapahdu hetkessä. Näkökulman vaihtaminen voi avata uusia ovia. Esimerkiksi huumori on oiva väline. Myös armoon kannattaa turvautua – sekä itseään että muita kohtaan. Olemme kaikki samaa maan tomua, muistuttaa Ollila Raamattua lainaten, ja neuvoo aloittamaan armon harjoittelemisen kanssaihmisestä. Voimme todeta, että lähimmäisemme ovat selviytyneet kaikesta huolimatta elämästä oikein hyvin. Mynämäen murteelle käännettynä: Sillo sikses menny oikke hyvi.
Kommentit