Olen suurella surulla ajatellut niitä, joilta korona vei mahdollisuuden toisen ihmisen kosketukseen. Seurasin sivusta, kun osa nuorista uhmasi rajoituksia ja vaaransi näin sekä oman että muiden terveyden hakeutuessaan toistensa luo. Vaikka en sitä hyväksy, ymmärrän kaipuun muiden seuraan. Niin suuri on ”ihmisen ikävä toisen luo”, kuten Mikko Alatalo asian ilmaisi.
Itse olen onnekas, kun kuplassani oli läheinen, jonka kosketusta ei minulta voitu ottaa pois. Mutta kärsimään jouduin minäkin, nimittäin siitä, että lapsenlapseni olivat rapakon takana pääsemättä pitkään aikaan mummin luo. Ja siitä, että en saanut vierailla vanhan äitini luona, kun hän oli sairaalassa.
Olen aina ajatellut, että suhde pieneen lapseen syntyy erityisesti turvallisen, rakastavan kosketuksen kautta. Mutta niin syntyy moni muukin ihmissuhde. Läheisyyden merkitystä sekä vauvoille että vanhuksille on tutkittukin paljon, ja tulokset ovat selviä: rakkaan kosketus on hyvän elämän edellytys.
Äitini elää nyt elämänsä viimeistä vaihetta, eikä jaksa juurikaan enää seurustella. Mutta kun häntä käy katsomassa, hauras käsi nousee etsimään läheisen kättä. Voi, kuinka rankkoja olivatkaan ne ajat, jolloin korona esti tuon kosketuksen.
Soitan ovikelloa. Sisältä kuuluu ”mummi, mummi” ja ovesta pelmahtaa kaksi pientä poikaa mummin syliin. Sillä hetkellä onneni on täysi. Luojan kiitos rokotteista, jotka tekivät tämän mahdolliseksi.
Lisää aiheesta:
HS: Kosketuksen puute vaivaa ihmisiä, ja se jopa vaarantaa terveyden ja hyvinvoinnin
Helsingin yliopisto: Kosketus lisää hyvinvointia hoitokodissa
Yle: Nyt se on tutkittu: Silittely saa vauvan aivot hyrisemään
Kommentit