Työhuoneeni seinällä on kalenteri, jonka yläreunassa on upea maisemakuva kivikkoisesta ja kallioisesta rantamaisemasta. Aurinko kilottaa mukavasti laineille. Kesäinen tuuli käy, ehkä lokit kirkuvat. Olen tuijotellut tuota kuvaa mietteissäni jo puolisen vuotta, haaveillut kallioisesta rannasta, tuulesta kasvoillani, varpaiden liottamisesta lämpimässä vedessä. Kuvassa on paljon oman mielenmaisemani elementtejä, jotka vievät minut hetkessä kauas pois tästä hetkestä.
Kuinka helposti arkiset päivät täyttyvät aherruksesta. Aamulla silmät avatessani pohdin päivän kulkua, teen hyviä suunnitelmia ja usein illalla huomaan päivän kulun muuttuneen suunnitelmistani melkoisesti. Olisi hyvä pysähtyä muulloinkin kuin nukkumaan mennessä. Pysähtyä ihan oikeasti ja kuulostella omia ajatuksia ja tuntemuksia. Missä ja mihin tänään ollaan menossa, mitä voitan kiireellä ja touhottamisella, olisiko sittenkin tuloksekkaampaa käyttää jokunen hetki rauhalliseen suunnitteluun ja toinen hetki pohdintaan? Kuinka meni, teinkö sopivasti? En kysy teinkö tarpeeksi, ihan tarkoituksella. Pitäisi oppia, että vähempikin riittää.
Katselin taas kuvaa, haaveilin ja haaveilin. Selailin täyttä kalenteria, mistä se minun hetkeni napattaisiin?
Tuumasta toimeen
Heinäkuun ensimmäisenä päivänä olin töissä Melan osastolla lämpimässä Farmarissa Mikkelissä. Kuinka mukavaa olikaan tavata tuttuja, jutella ja touhuta jotain ihan muuta kuin normipäivänä. Päivähän oli oikeaa akkujen latausta, mitä nyt helle vähän hillitsi. Kotimatkaksi valitsin mielenmaisemaani sopivan reitin, vähän pienempiä teitä, vähemmän liikennettä, enemmän suomalaista maalaismaisemaa.
Etelä-Savosta kotiinpäin Keski-Suomeen ajellessani palailin muistoissani ensimmäiseen työvuoteeni Välitä viljelijästä -projektin parissa, työaluettani olivat tuolloin nämä kaksi maakuntaa. Tuttuja teitä oli leppoisaa ajella, muistella menneitä ja ilahtua kerta toisensa jälkeen kumpuilevista pelloista, niitetyistä nurmista ja pientareiden kukkaloistosta. Huomasin saaneeni pienen lomasen.
Tutun kylän kohdalla käänsin auton nokan tarkoituksella väärään suuntaan. Ajoin vielä kappaleen matkaa ja pysäytin parkkipaikalle. Kioskista hain kahvin ja jäätelötikun, jätin kengät ja sukat autoon, kävelin kivikkoiseen rantaan. Voi sitä tunteen tulvahdusta! Väsymys oli jo alkanut painaa, mutta tuntui, että päivän rasitukset olivat yhtäkkiä jossain kovin, kovin kaukana. Lilluttelin jalkojani vedessä, kioskin terassilta kuului puheen sorinaa ja kesämusiikki viipotti varpaisiin. Kesä ja minun hetkeni oli juuri tässä ja nyt. Olin osannut pysähtyä hetkeksi oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Sielu ja akut, kaikki mahdolliset varageneraattoritkin latautuivat.
Voisinko ottaa tästä opikseni? Ei tarvitse kurkotella mahdottomia, ei odottaa kokonaisia vapaapäiviä tai lomasia. Mielenmaiseman ja rentoushetken voi löytää arjessa, ihan jokaisessa päivässä, kun osaa oivaltaa. Pitää vain ottaa ja lähteä, ehkä parisataa metriä tutusta risteyksestä eri suuntaan. Kokeilisitko sinäkin?
Eila Eerola
Eila on Välitä viljelijästä -projektityöntekijä ja työkykykoordinaattori Keski-Suomen alueella.
Kommentit