Viime viikolla laivaseminaarista palatessani nostin stilettikorkoiset tanssikenkäni kirjahyllyyn. Siinä ne saavat tästä eteenpäin muistuttaa mukavista hetkistä tanssilattialla. Jalkaani niitä en enää laita.
Nuorena ajattelin, että silloin elettiin ensimmäisten kertojen aikaa. En niitä tässä luettele. Tuo otsikko toi varmaan sinunkin mieleesi jonkun niistä. Ehkä sinäkin ajattelet, kuten minä silloin, että yli viisikymppisenä tehdään jo asioita viimeistä kertaa.
Eikä se ajatus täysin perätön ole. Joistain asioista on luovuttava, kun ei elimistö enää kestä. Jos taas jotain taitoa ei tällä iällä harjoita riittävän usein, taito saattaa yllättäen kadota.
Vaan eipä ole kuin kuukausi aikaa siitä, kun kävin ensimmäisellä balettitunnillani. Tosin se taisi jäädä myös viimeisekseni. Syksyllä aion lähteä ensimmäistä kertaa Alpeille patikoimaan.
Sitä en tullut ollenkaan nuorena ajatelleeksi, että jos hyvin sattuu, mummina tai vaarina aukeaa ihan uusi ihana ekojen kertojen aika.
Ensimmäisen lapsenlapsen ensikohtaaminen oli kokemus, joka vetää vertoja mille vaan ekalle kerralle. Ensimmäiset askeleet, ensimmäiset sanat ja ensimmäiset suukot mummin poskelle. Muutama kuukausi sitten oltiin Pienen Pyörremyrskyn kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä luistelemassa.
Ekojen kertojen putki on ihan loputon.
Siitä huolimatta, että ekoja kertoja riittää, aion tehdä paljon työtä sen eteen, että viimeisiä kertoja ei tule liian pian. Tanssilattiallekin aion uskaltautua vielä monta kertaa. Täytyy vaan hankkia vähän mukavammat tanssikengät.
Muistan oman ekan kertani ja olen myös siitä kirjoittanut. Se tapahtui arkistossa, kun siellä oli yhteen aikaan paljon paikoilleen pantavia kansioita ja menin auttamaan niissä talkoissa.