Tämä viikko ja erityisesti tämä päivä ovat olleet työni ääripäitä. Aamuisin lähtiessäni aurinko on killottanut silmiini taivaalle noustessaan. Yhtä lailla päivät ovat päättyneet auringon laskiessa, viimeisten säteiden valaistessa.
Niin upea oli tänäänkin tuo valo. Välillä pilvien välistä siivilöityen, säteitään ojennellen… minne ja kenelle? Kuka tuon kauneuden ja valon näkee, kenen iltaa ja hetkeä se kirkastaa? Mitä se aurinko meille milloinkin lupaa? Hyvää uutta päivää, vai lupaa vetäytyä ja hiljentyä yöksi, pois arkisen aherruksen ja ajatuksen ääreltä.
Viikon kohtaamiset ovat jälleen olleet sellaisia, että tiedän niiden piirtyvän muistikartalleni pitkiksi ajoiksi. Ensimmäisen kerran itkin tuvan pöydän ääressä, kyyneleet valuivat lupaa kysymättä. Vedet olivat meidän kaikkien silmissä. Läheisen poismeno on aina niin koskettava, vielä vuosien jälkeenkin. Samaisen pöydän äärellä myös naurettiin, vedet silmissä. Ja moneen kertaan. Elämänkirjo kaikkine ääripäineen tuli käytyä läpi.
Toivomme työmme olevan etukenossa ja riittävän ajoissa. Haluaisimme löytää viljelijät, jotka ovat vasta ajautumassa vaikeuksiin. Auttaa rippusen ja olla tukena suuntaa oikaistaessa.
Tänään olen ollut mukana matkassa, kun ollaan niin myöhässä. Kun olisi pitänyt olla jo paljon aiemmin. Tänään olen ollut mukana matkassa tarpeeksi ajoissa. Juuri kun virta on kääntymässä, kun kevätpuro alkaa vallata väärän suunnan. Onneksi isäntäväki on silmät avoinna ja lapio käsissä, pikkuisen ojennetaan purolle uutta suuntaa ja kevät saa tulla.
Eila, Etelä-Savon ja Keski-Suomen alueesta vastaava Välitä viljelijästä -projektityöntekijä
Kommentit